Mä oon viime aikoina ollut aika ajatuksissani. Mun mielessä pyörii yksi asia, enkä ole puhut siitä kuin kahdelle ihmiselle. En ole pystynyt. Jännittää, nolottaa ja no.. En tiiä. Ei ole mikään helpoin aihe ottaa esiin. Ei mikään sellanen että hei btw nyt kävi näin. Oon miettinyt miten siitä kerron muille vai kerronko ollenkaan ja jos kerron niin koska ja ugh. Melkosen paljon ollut siis ajateltavaa. Tänään mun mieleen tuli, että oliskohan ideaa että kirjottaisin ihan blogiin asti tästä. Julkisesti vaan kaikkien riepoteltavaksi. En tosin tiedä kuinka paljon ihmisiä kiinnostaa, koska voihan se olla että teen itse asiasta paljon isomman kuin mitä se muiden mielestä on. Joka tapauksessa nyt kirjoitan ja sen jälkeen mietin, että julkaisenko.
Kuten ehkä aika moni tietää, olen elämäni aikana laihdutellut ja lihotellut vuorotellen aika lahjakkaasti. Paino on heitellyt viimeiset 17 vuotta edes takas noin 30kilon sisällä. Melkoisella koetuksella siis on kroppa ollut ja jälkiä on jäänyt. Lisäksi mulla on tollanen 8v poika. Ja olen siis ollut raskaana kahdeksan vuotta sitten. Senkin ehkä tiedätte, että raskaus jättää usein jälkensä. Toisille isomman jäljen ja toisille pienemmän. Mulle se jätti isomman. Oon häpeillyt sitä ja miettinyt kuinka noloa on että en ole kahdeksaan vuoteen palautunut raskaudesta. Se on vaivannut mua kahdeksan vuotta. Kahdeksan v----n vuotta! Kahdeksan pitkää vuotta olen elänyt se mielessä abaut joka hetki. Se on vaikuttanut mun itsetuntoon, mun arkeen, mun parisuhteeseen, mun ystävyyssuhteisiin, sosiaaliseen elämään, pukeutumiseen eli siis ihan kaikkeen. Ja nyt mä olen pääsemässä siitä eroon.
Jäljenhän sekin jättää, mutta siihen mä olen valmis.
Huhtikuun alussa on aika varattu ja mä tulen pääsemään eroon siitä mikä mua on jarruttanut elämästä täysillä. Kaikkien näiden häpeilyn vuosien jälkeen mä saan vihdoin olla ihan 100% vain minä. Peittelemättä, häpeilemättä ja selkä suorana. Olo on vähintääkin epätodellinen. Sanaton. Sekava. Jännittynyt ja innostunut.
Abdominoplastia. Eli vatsan muokkaus.
Luit ihan oikein.
Kuten kirjoitin, niin tästä asiasta kärsii niin moni osa-alue mun elämässä eikä vähiten avioliitto. En halua että mun mahaa katsotaan, saati kosketaan. Röllykkä se on näin meidän kesken. Roikkuu melkein polvissa. Itken melkein päivittäin, kun en tiedä mitä puen että saan mun etuperseen peitettyä. Jep. Ei ehkä monikaan tiedä tästä, mutta nyt tiedätte. Tai sitten mun peittelyt on niin epäonnistuneet, että kaikki on sen nähnyt. Enivei, nyt se on sanottu. Mä olen jatkuvasti vaan toivonut että laihdun, laihdun ja laihdun jotta pääsisin tosta röllykästä eroon. Ihan sama minkä verran olen painanut, niin vielä koskaan se ei ole hävinnyt. Olen jostain tyhmästä syystä ajatellut, että se lähtee kun laihduttaa. Mutta noup. Mihin tollanen roikkuva löysä nahka häviäis?Mikään ruokavalio ei sitä poista. Mikään määrä treeniä ei sitä poista. Siinä se on ja pysyy. Päinvastoin, laihduttaminen on tuonut sitä vaan isommin ja isommin esiin. Se on kamala. KAMALA! Mitkään vaatteet ei istu mitenkään päin. Mahaa pitää peitellä isoilla vaatteilla ja pitää miettiä jokainen asento tarkkaan. Miten seison, miten istun, millä peitän mahan. Rannalle meno, kylpylään meno.. Tai kuka on ollu mun kanssa saunassa, käsi ylös. Jep, ei monikaan. Kaikkia noita olen vältellyt kuin ruttoa jo vuosia. Keksinyt selityksiä ja tekosyitä ja jättänyt väliin. Seissyt peilin edessä ja miettinyt että otan vaan sakset käteen ja leikkaan sen nahkan pois. Ihan siis tosissani. Harkinnut, että otan silikonirinnat, jotta huomio kiinnittyisi mielummin niihin. Käyttänyt korsetteja ja vaikka mitä litistäviä liivejä. Ostanut kasan kauniita vaatteita joita en kuitenkaan kehtaa käyttää.
Mutta nyt mä pääsen siitä eroon! Ihan aikuisten oikeesti se on tapahtumassa. Se mistä olen vaan haaveillut ja unelmoinut, on kohta totta. Kiitos siitä mun miehelle. Ilman sitä mä vaan jatkaisin tätä lillumista, enkä uskaltaisi tehdä asialle mitään. Mutta nyt tuo mies totesi, että kyllähän tää asia täytyy hoitaa. Ei kenekään pidä elää elämäänsä niin rikkinäisenä. Puoli teholla. Se otti selvää leikkauksesta, varasi ajan alkukeskusteluun, tuli mukaan, piti mua kädestä kiinni, silitti, tsemppasi ja kannusti. Pyyhki mun kyyneleet ja kertoi että mä olen tämän arvoinen. Mä olen ansainnut tämän. Ja kyllähän se on oikeassa. Jos joku asia vaikuttaa sun elämään niin paljon, että vaikuttaa lähes jokaisen hengenvedon aikana niin kyllä sillon asialle täytyy tehdä jotain!
Jonkun mielestä tää on ehkä todella turhamaista, joku miettii että kallista, joku ei voi käsittää että miksi ei voi vaan olla se mitä on, toiset ajattelee että laihduta nyt vaan äläkä lässytä. Ja kaikilla on joo oikeus miettiä mitä vaan. Mutta loppu peleissä tää on kuitenkin ihan vaan mun elämä ja ainoa mitä haluan, on olla kokonainen. Minä. Sellasena kun itse tunnen itseni parhaaksi mahdolliseksi. Ja miksi mä nyt sitten kirjoitan tästä julkisesti? Koska itse ainakin nyt tässä viime aikoina olen todella paljon googlettanut tästä asiasta ja kaikista parasta infoa ja kokemuksia olen saanut ihan oikeiden ihmisten blogeista. Ehkä joku joskus tämän munkin matkan jälkeen voi löytää nämä mun kokemukset ja saada niistä itselleen jotain apua ja ajatuksille selkeyttä.
Kun olen nyt viime vuodet tehnyt niin isoa työtä henkisen puolen kanssa ja löytänyt balanssin niin tää kaikki oikeastaan vaan on piste iin päälle. Kruunaa sen työn, mitä olen tehnyt. Henkisesti ja fyysisesti. Olen myös tajunnut, että ei kilot tee mua onnelliseksi. Ihan sama kuinka paljon tai vähän niitä kiloja kannan, niin onnellisuuteen se ei vaikuta. Kiloista huolimatta mä olen kuitenkin onnellinen. Se onnellisuus on pään sisällä. Ei kiloissa. Mutta kun pääsen lopullisesti eroon asiasta joka on mun mieltä varjostanut jo vuosia, mä saan alkaa elää täysillä.
Musta tulee vihdoin kokonainen.
Huippu homma👍👍 t. Suvi vanha työkamu😊
VastaaPoistaTsemppiä!♡
VastaaPoista